TALLAA TARINOITA

VAPAAVALINTA (Aihe kirjoittajakerhossa)

Jukka Luukkonen
30.6.2018

Kansakoulussa oli aina kivaa, kun sai kirjoittaa äikän tunnilla vapaavalintaisen aineen, kunnes sitten yhtenä keväänä opettaja ilmoitti; Tämä Jukan lentomatka yksin Turusta Ruotsin Norrkopingiin on kyllä ihan mielenkiintoinen vapaavalintaisen aineen aihe ja ihan hyvin kirjoitettu, mutta tämä asia tuli jo selväksi kolmevuotta ja kuusi vapaavalintaista ainetta sitten. Toivottavasti nyt kun siirryt yläasteelle, kirjoitat jostain muustakin aiheesta. Selväksi tuli.

Valinnanvapaus oli jo silloin 60-luvulla kova sana. Aineen kirjoituksessa. Silloin valinnanvapauteen kuului, että samaa asiaa jauhettiin niin
kauan, (samaa on edelleen) kun joku vaan jaksoi kuunnella. Kolmen vuoden ja kuuden samanlaisen aineen jälkeen opettaja ei
enää jaksanut, ei tullut kiitettävää todistukseen, ei edes tyydyttävää, vaikka itse aine tyydyttikin. Ainakin minua.



Neeke... eiku, anteeksi. Tuota sanaa ei saanutkaan enää kirjoittaa vapaavalintaisesti. Siis tummaihoisilla, etelän ihmisillä on myös ihan vapaa valinta, jäävätkö he kotimaassaan, mistä päin tahansa tulevan ammuksen eteen, vai lähtevätkö kumivene- ja patikkaretkelle Eurooppaan. Ahdastahan niissä veneissä on ja saastunut Välimeri voi koska tahansa ottaa omansa. Jos et huku, niin sairastut ties mihin mikromuovin aiheuttamaan kulkutautiin. Mutta niin kuin asiaan kuuluu, valinnanvapaus on siinäkin.

Mainosrahotteiset televisio kanavat näyttävät joka päivä mitä eriskummallisempia ja uskomattomia tositeevee sarjoja, mutta mm. YLEn uutiset näyttää joka päivä ihan oikeaa tositeeveetä, oranssin värisiin pelastusliiveihin pukeutuneista isoista ja pienistä totisista ihmisistä, jossain päin aavaa merta. Ja Helly Hansen kiittää ilmaisesta mainoksesta. Odotamme vaan sitä pelastusliivikauppiaiden mainos slogania; Jo kolme miljoonaa vapaaehtoista ihmistä on vapaavalinnaisesti valinnut meidän liivin meriseikkailulleen. Valitse vapaavalinnaisesti Sinäkin.

Viime vuosisadalla Suomimieskin sai vapaavalinnaisesti valita lähteäkö puskemaan päätään Karjalan mäntyyn, vai etsiikö kotimetsästä niitä männynkäpyjä. Kävynkerääjille nyt ei hyvin käynyt. Oli kylmää, märkää ja pimeää. Ei kuitenkaan niin pimeää, ettei joku utelias nähnyt ja ilmoittanut, että hänen metsässään on vapaavalinnaisesti kävynkerääjiä. Siihen loppui se vapaavalinta. Seuraavaksi sai vapaasti valita, laittaako siteen silmille, kääntääkö selän, vai katsooko kiväärin piipusta lähtevää luotia.

Yli kymmenen vuotta ja monta hallitusta sitten alkoi myös vapaavalinnainen SOTE sekoilu. Vapaasti on saanut asiasta lausua mitä vaan, kunhan ei sano pahaa sanaa itse asiasta. Tai oikeammin henkilöstä, joka jostain kumman syystä on vapaavalinnaisesti valinnut SOTEn puolustamisen, kaikkine sivujuonteineen. Tuskin Suomessa on montaa ihmistä, jotka vastustavat itse asiaa, sitä vapaasti valittavaa lääkäriä, hoitolaitosta, mutta sitten se, kuka sen lystin maksaa ja kuinka paljon, onkin jo toinen asia.

Iloiset veronmaksajat ovat vapaasti valinneet asiansa ja maksavat veronsa hymyssä suin, kunhan vaan tietävät mihin ne roposet käytetään. Kansalaisten hyvinvointiin, koulutukseen, julkiseen infraan ym. kaikkia kansalaisia hyödyttävään tarpeeseen. Nykyhallituksen kaavailema vapaavalinnainen hoitajataho vaan ei takaa sitä, että veronmaksaja tietäisi mihin ne eurot ja sentit menevät. Menevätkö ne hyvin ansaitsevan lääkärin taskuun, joka vapaavalinnaisesti luovuttaa siitä osan ylikansallisen
lääkärifirman pohjattomaan kassaan, näkymättömän sijoittajan vapaasti valitsemaan veroparatiisiin? Vai meneekö se veroeuro lyhentämättömänä hädänalaisten ja sairaiden ihmisten auttamiseen kotimaassamme? Eduskunnan perustuslakivaliokunta sai lähes vapaavalinnaisesti päättää mitä lausuntoonsa kirjasivat hallituksen aikeista kyykyttää huonosti perillä olevia ja muutenkin huono-osaisia tahoja, sekä pienipalkkaisia kansalaisiaan. Painostus ei auttanut, eikä painostus ja kiirehtiminen auttanut myöskään eduskunnan sote-valiokunnan päätöksiä. Vapaavalinnaisesti hallitus sai todeta, että ei tullut nytkään mitään, hyvä SOTE, hyvä valinnanvapaus ja hyvä lääkärifirmojen rahastus valuu hukkaan. Peiliin on katsottava ja hyi hyi viivytystaistelijat. Tosin hyvin perillä olevat lähteet kuiskuttelevat, ettei ne isot monikansalliset lääkärifirmat niin kovin paljoa
nettoisikaan siitä valinnanvapaudesta, vaan se raha mitä saisivat kirjauttamalla uusia potilaita tiedostoihinsa, tulisikin
nykyisen työterveyshuollon työnantajamaksujen sijasta valtion kassasta. Valtion pohjattomasta kassasta, iloisten veronmaksajien maksamista verorahoista. Se valinnanvapaus tulisikin työnantajille, saavat vapaasti valita mihin lääkärikeskukseen työntekijänsä patistavat ja maakunta maksaa.

Ensi keväänä meillä kansalaisluottamuksen omaavilla on valinnanvapaus äänestää niin Eduskuntavaaleissa, kuin EU-vaaleissakin. Mahdollisesti myös Maakuntavaaleissa. Kunhan kansanedustajat syksyllä ensin vapaasti valitsevat vapaavalintaisen napin SOTE lakien äänestyksessä Eduskunnan täysistunnossa. Jaa, Ei, Tyhjä, Poissa. Kuka joutuu sanomaan äänestyksen jälkeen. JaaEi, TyhmäPoissa. Tulos tai ulos, on Sipilä hokenut. Tulos se on huonokin tulos ja ulos voi mennä odottamaan muuttoautoa Kesärantaan.


Luulin melkein kuolevani

Rodolf Lindblad, 18.4.2018

Eräänä kevättalvisena päivänä heräsin siihen, että minulla oli suuria vaikeuksia hengittää. Vähän helpotti, kun nousin sängynreunalle istumaan, mutta istuessani siinä huohottamassa palasivat ajatukseni aikaisin vappuaattoon vuonna 1982. Olin menossa appupuhujaksi Lovissaan, ja istuin kotona kirjoituskoneen ääressä viimeistelemässä puheeni ruotsinkielistä osaa, kun puhelin soi. Se oli äiti ja hän kertoi, että olivat soittaneet Myllypuron sairaalasta missä isä oli ollut jo pitkään hoidossa, että jos haluamme nähdä hänet vielä elossa olisi korkea aika tulla mahdollisimman pian vierailulle. Vajaa tuntia myöhemmin istuimme äidin kanssa isän kuolinvuoteen ääressä, jossa hän makasi yhtä vaivaisesti huohottaen kuin minä juuri tällä hetkellä.

Ehkä näin jälkeenpäin on liian dramaattista sanoa, että
minua valtasi kuolemanpelko, mutta kyllä aika kolkolta tuntui. Pääsin jaloilleni ja laahustin ovenkarmista ja eteisen seinästä itseäni tukien ulkoilutakkini
luo, jonka rintataskussa ohitusleikkaukseni jälkeen aina säilytin nitropurkkiani. Laitoin yhden tabletin kieleni alle ja istahdin olohuoneeseen keinutuoliini. Hengitys parani jonkin verran, kun nitron ohentama vereni virtasi paremmin ahtautuneen sydänläppäni ohi, jonka leikkaukseen olin jonossa Haartmaninkadun
Kolmiosairaalaan. Kun yritin mennä takaisin vuoteeseen, hengenahdistus paheni välittömästi, joten palasin keinutuoliin ja laitoin toisen tabletin kielen alle.

Kolmannen tabletin jälkeen vaimo heräsi ja mittasi kuumeeni, joka oli eilisillan lievästä lämmön noususta kohonnut liki neljäänkymmeneen asteeseen. Hän käski minun heti soittaa numeroon 112 ja tilata
lääkäriambulanssi. Sen tein, noin varttitunnin myöhemmin kaksi valkotakkista miestä soittivat ovikelloamme. He tutkivat minua varsin perusteellisesti ja
totesivat, että nyt tuli lähtö Malmin sairaalaan. Ambulanssissa minut sidottiin istuvaan asentoon ja laitettiin happinaamari kasvoilleni. Se helpotti oloani siinä määrin, että vaikka en voinut nähdä ulos pystyin melko tarkasti seuraamaan missä mennään. Matka kotoa sairaalaan, kun on tuttu monelta aiemmilta käynneiltä.

Perillä minut kannettiin sisään akuuttiosastolle ja riisuttiin päällysvaatteet ja paita. Lääkäri tutki minut, hoitaja antoi ruiskeen ja kiinnitti vasempaan käteeni kateetin, johon yhdistettiin tippapullo. Toinen hoitaja otti minulta sydänfilmin, ja kolmas alkoi pitkillä puutikuilla kaivaa
nenääni. Se tuntui aika häijyltä ja hän sanoi, että se oli paras tapa saada näyte siitä, onko minulla influenssa. Sitten sain olla hetken rauhassa ja tarjottiin jopa ruokaa. Nakkikastiketta ja perunaa, mikä oli parhaalle maistuva
sapuska koko sairaalassa olon ajan. Näin jälkeenpäin ajatellen se johtui ilmeisesti siitä, ettei keittiö ollut kyennyt poistamaan suolan makkarasta niin kuin kaikesta muusta koko sairaalareissun ajalta tarjotusta ruuasta. Sitten
tuli hoitaja, joka sanoi minulla olevan flunssaa ja joutuvan eristykseen, laittoi hengityssuojan nenälleni, käski minun pukeutua sairaalavaatteisiin ja keräsi siviilivaatteeni suureen muovipussiin. Sitten tuli veli vankka valkoinen ja kuljetti minut sänkyineni ja vaatepusseineni hissin ja pitkien käytävien kautta osasto D-nelosen huoneeseen numero yksi. Jaoin huoneen ikkunanpuoleisessa sängyssä sermin takana makaavan toisenpotilaan kanssa. Ajattelin, että oli mukava saada juttukaveri, mutta huomasin pian hänen olevan minua vielä huonommassa kunnossa ja ilmeisesti houraili, koska hänen jutuissaan ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Olin juuri ehtinyt nostaa sängyn selkänojaa hieman mukavampaan asentoon, kun huoneeseen tuli vihreäpukuinen miespuolinen hoitaja. Hän työnsi pientä metallista vaunua, jolla oli tippapulloja ja muuta kamaa. Hän sanoi olevansa lääkkeiden jakaja, ja tämän ensimmäisen pullon sisältävän Tamiflu-nimistä lääkettä, joka nujertaisi flunssani ja seuraavassa tulisi antibioottia, joka tehoaisi keuhkokuumeeseen, ja sitten tulisi vielä nesteenpoistolääkkeitä, jotka veisivät veden
keuhkoistani. Hänen jälkeensä tuli hoitaja joka mittasi verenpaineeni ja otti verikokeen. Sitten tuli toinen hoitaja, hän työnsi edellään valkoista pyörillä kulkevaa
tuolia, johon käski minun istua. Tuoli olikin vaaka, joka näytti minun painavan 98 kiloa. Tästäkin tuuli päivittäinen rutiini ja painoni väheni joka päivä niin, että kun viidentenä päivänä pääsin pois ja olin menettänyt kaiken ruumiiseeni kerääntyneen ylimääräisen veden painoin enää vain 91 kiloa. Kun tästä kaikesta, josta muiden päivittäisten lukuisten hoitojen ja lääkäritarkastusten lisäksi, tuli joka aamuinen rutiini oli ohi, ajattelin ottaa pienet torkut, mutta kuten mummovainaalla oli tapana sanoa: - Eihän aina käy niin kuin ajattelee. Minulla kun oli noin lääketieteellisesti ilmaisten; akuutti virtsaamisen tarve, oikein sellainen jonka me tavalliset sukankuluttajat sanomme kovaksi kusihädäksi, joten mikä auttoi. Ottaen tukea pyörillä varustetusta tippapullotelineestä laahustin huoneen vessaan hoitamaan tarpeeni pois päiväjärjestyksestä. Tästä tulikin sitten joka tuntinen rutiini niin päivin kuin öin koko sairaalaoloni ajan. Niistä tuli pitkiä päiviä ja öitä. Ensin oli vaikeata saada unen päästä kiinni, kun se houraileva kaveri kaiken aikaa höpisi omiaan ja kun viimein nukahdin, heräsin melkein heti siihen
nesteenpoistolääkkeen aiheuttamaan virtsaamisen tarpeeseen.

Kyllähän huonekaveriani hoidettiin kaiken aikaa, mutta kun hän kolmantena iltana hädissään alkoi huutaa hoitajaa painoin sänkyni vieressä riippuvaa hälytysnappia ja sanoin paikalle kiiruhtavalle hoitajalle kaverin
huutavan apua. Hän kävi katsomassa ja haki paikalle lääkärin ja hetken päästä mies vietiin kiireesti jonnekin hoitoon eikä häntä tuotu enää takaisin. Seuraavana päivänä sain uuden huonekaverin, joka heti kysyi mikä äijä minä oikein olin. Kerroin olevani eläkkeellä oleva Elintarviketyöläisten liiton toimitsija, jota sanotaan Limpuksi, hän kertoi olevansa Ilmari ja kuuluvansa Rakennnustyöväen liittoon Hän oli suurimman osan elämästään touhunnut vasemmiston ja SKP:n
riveissä. Hän oli minua jonkin verran vanhempi, ja osoittautui meidän kulkeneen itse asiassa peräkkäin niitä vasemmistopolkuja. Meillä oli paljon yhteisiä
tuttavia ja muistoja, joista puhumiseen aika loppui kesken, kun toisena päivänä pääsin kotiin. Päätettiin pysyä yhteydessä ja vaihdettiin osoitteita. Pari päivää kotiin pääsyn jälkeen lähetin hänelle kaksi viimeistä kirjaani ja
joitakin muita tekstejä, jotka ehkä tulee seuraavaan kirjaani. Muuten tuntuu mukavalta olla elossa.

Tähän loppuun kaunis kiitos Malmin sairaalan ja erityisesti
sen osasto D-nelosen henkilökunnalle hyvästä hoidosta ja ystävällisestä kohtelusta.

LUOKKASOTA, NIIN KUIN ITSE SIIHEN TUTUSTUIN

Rodolf Lindblad, 9.4.2018

Suomenruotsalaisen äidin ja venäläisen emigrantti-isän Hangossa syntyneenä lapsena, olivat nuoruuden kosketukseni luokkasotaan varsin olemattomat. Tosin minulla on valokuvatodiste siitä miten kolmevuotiaana merimiespukuun puettuna poikasena sain konkreettisen
persetuntuman aiheeseen. Kuvassa istun nimittäin von Der Goltzin retkikunnan maihin-nousun kunniaksi pystytetyn muistomerkin graniittisen leijonan selässä. Joskus myöhemmin äitini kertoi miten hän pikkutyttönä, kun isoisä oli Leppävaarassa poliisina, näki vintin ikkunasta miten saman retkikunnan sotilaat konttasivat kuulasateessa rataa pitkin kohti Helsinkiä.

Kun isä ja äiti talvisodan alkuun asti seilasivat merellä olin mummonhoidossa. Hän ei koskaan, niin kuin siihen aikaan oli tapana, puhunut vapaussodasta vaan sisällissodasta. Syytä en tiedä, ja kun joskus 50-luvulla kiinnostuin asioista oli mummoni jo kuollut.

Sotien aikana opiskelin ulkomailla. Kävin sotalapsena suurimman osan kansakoulusta Ruotsissa. Kun palasin Suomeen ja pääsin oppikouluun, oli puheet sekä kahdeksantoista tapahtumista että talvi- ja jatkosodasta
tabu. Sen sijaan muistan vieläkin kaikki kreikkalaisten ja persialaisten väliset taistelut kuin eilispäivän. Hannibalin norsutkin tulivat tutuiksi, mutta Tiikeri- ja Sotkatankeista ei koulussa sopinut puhua. Isänmaallisuutta nostatettiin laulamalla Ateenalaisten laulua, Sotilaspoikaa ja Porilaisten marssia. Vänrikki Stoolia lähemmäksi
Suomen sotahistoriaa ei kuitenkaan päästy. Ennen kuin viidenneltä luokalta lopetin koulun olimme maailmanhistoriassa päässeet Napoleonin sotiin. Niistä puhuttaessa eräs rohkea nuori opettaja tosin vertaili Hitlerin ja Napoleonin sotaretkiä Venäjälle, mutta sen enempää kahdeksantoista tapahtumista kuin Talvi- ja Jatkosodista ei puhuttu halaistuakaan sanaa.

Kun menin verstaalle töihin niin siellä kyllä puhuttiin. Sain melkoisen rautaisannoksen niin viimeisistä sodista kuin, niin kuin työkaverit sen nimittivät, luokkasodasta. Jotkut kertoivat mitä olivat punikin pentuina kokeneet ja eräs vanhempi starbu, joka oli itse ollut mukana ja joutunut
vankileirille, omista karmeista kokemuksistaan.
Kun äijät huomasivat, että olin kiinnostunut, sain kuulla paljon tarinoita. Sitten minulle lainattiin kirjoja työväenliikkeen historiasta ja Marxin opeista, ja kun vielä totesin, etteivät työnantajat aina ole kovin reiluja, kasvoi minusta pikkuhiljaa ammattiyhdistysaktiivi ja myöhemmin
myös SKP:n jäsen. Kun puolueen piirikoulussa opiskeltiin Tuure Lehenin Työväenluokan maailmankatsomusta ja minä vähän kokeneempana opiskelijana sain kokeesta täydet pisteet, löysin itseni vuonna 1959 puolueen palkkalistoilla Helsingin ja Uudenmaan piirin
ruotsalais-sihteerinä. Siihen aikaan oli piirin rullissa, ellen vallan väärin muista lähes pitkälti kolmattasataa paikallisosastoa. Kun aloin kiertää niissä kuulin paljon tarinoita kahdeksantoista tapahtumista.

Virallinen historiankirjoitus puhuu paljon punaisesta terrorista. Siinä oli kuitenkin kyseessä melko harnoista yksittäistapauksista, jossa sorretut kostivat väärällä tavalla, mutta tarinat valkoisen puolen sodan jälkeisestä järjestelmällisestä ja - voisi oikeutetusti käyttää sanontaa virallisesta -terrorista olivat pöyristyttäviä.
Google faktaa sisällissodasta ja löysin seuraavia lukuja jotka osoittavat väitteeni todeksi: Sodassa kaatui 5199 punaista ja 3414 valkoista. Murhattiin ja teloitettiin 7370 punaista ja 1424 valkoista. Vankileireissä kuoli 11652 punaista ja 4 valkoista. Lisäksi lasketaan 1757 punaisen ja 46 valkoisen kadonneen.

Kun Balkanin sotien yhteydessä siunailtiin serbien ja kroaattien julmuuksista ja vankileirien kauheuksista totesin, että tällaista tapahtui Suomessakin vuonna 1918. Perheen nuoriso ei uskonut, joten kehotin heitä tutustumaan asioihin lukemalla, ja aloittaa vaikka Väinö Linnan Pohjantähtitrilogiasta. Ettei totuus unohtuisi kannattaisi Linnan kirjat määrätä oheislukemiseksi Suomen historiaa opetettaessa.

Näin jälkeenpäin minusta tuntuu, että me vasemman laidan kulkijatkin silloin suhtauduimme vanhoihin punakaartilaisiin samalla tavalla kuin sotaveteraanienkin juttuihin. Käännettiin katse sisäänpäin ja huokaistiin
hiljaa mielessämme: - Taas tuo jauhaa sitä samaa vanhaa vaikka tässä olisi tärkeämpääkin pu-huttavaa.
Juhlapuheissa heitä sitten kyllä kehuttiin. Porvarit sotaveteraaneja ja vasemmisto punakaartilaisia ja vakaumuksensa vuoksi linnoissa ja keskitysleirissä viruneita.

Nykyisin, kun nuoret kirjailijat tarttuvat rohkeasti kipeisiinkin asioihin, ovat vanhat punakaartilaisetkin saaneet ainakin postuumin kunnianpalautuksen ja hyvä niin. Itsekin pidin eräänä vappuna puheen Dragsvikin punaisten muistomerkillä. Muistan, että tämän puheen punaisena lankana oli kunnioitus paaden alla lepääville tovereille, jotka aikoinaan panivat alulle maamme kehittämisen sellaiseksi hyvinvointivaltioksi kuin se tänä päivänä on.


Suomen heimot, onko niitä?

Rodolf Lindblad, 19.3 2018

Kannattaisi ehkä lisätä otsikkoon vielä sanan enää, sillä minusta tuntuu, että heimo-ominaisaisuksilla kehuminen ja haukkuminen on siirtynyt sterotyyppisten myyttien joukkoon kuteen: Sutkit karjalaiset, kierot savolaiset, hitaat hämäläiset, pirulliset porilaiset, jäyhät pohjalaaset, leveet hurrit jne. joukkoon. Minusta ainakin tuntuu, että nykysuomalaisten identtiteettejä ovat muokannut ennemmän asumisympäristöt, ammatit ja murteet kuin vanhat heimositeet ja ominaisuudet. Murteet tuntuvat tosin nekin olevan vähenemään päin kun televisio pyrkii tasapäistämään suomalaisen puhekielen, mutta jos tarkalla korvalla kuuntelee niin kyllä se murteen pukinsorkka aina kirjakielen joukossa vilahtaa.

Tähän kohtaan sopinee pieni kielellinen kompa; miksi kottikärryjä sanotaan kirjakielellä? No tietenkin ennakkorattaiksi! Otettihan siellä duunissa joskus kottia eli förskottia mikä kirjakielellä on ennakkoa.

Poikkeuden näistä pohdinnoista muodostavat pienehköt väestöryhmät joissa heimositeet ovat säilyneet kuten: Saamet, Koltat ja Romaanit eli Mustalaiset, joissa minulla on ollut paljon tuttavia ja jopa kavereitakin ihan Haagertin Kallea myöten.

Niin ja luetaanhan meidät suomenruotsalaisetkin ainakin persujen joukossa joutavaksi pienryhmäksi, sanottakoon sitten perustuslaissa tästä asiasta mitä tahansa.

Vallassaolijat ja sinne pyrkivät ovat aina yrittäneet jakaa alueita omien etujensa mukaisesti. Viimeisin, ja varsin juonikas sellainen, ovat Kepun ajamat sotemaakunnat. Vanha Maalaisliittohan pyrki kaupunkeihin muuttumalla Kepuksi, mutta mihin vanha pukki sorkistaan ja sarvistaan pääsisi lupasipa miten paljon villoja tahansa, Kokoomuksen laariinhan ne pinnat ropisivat, ja kun kikka kakkonen ei onnistunut oli siirryttävä konsti kolmoseen eli vanhan Maalaisliiton bravuurpeleihin lehmänkauppoihin: Annetaan kokoomuslaisille vallinnanvapauden ja otetan meille ne sotemaakunnat, joissa on paljon helpompaa saada vallankahvasta kiinni kuin kaupungeissa…

Näin kulkivat ajatukset Kepun puoluetoimistossa kun mielikuvitukseni kärpänen istui kuulolla sen katossa.

Vanha kansa sanoo, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Toivottavasti se ei kuitekaan ylitä sitä kriittistä massaa joka päästäisi tämänkin katalan juonen toteutumaan.


TAVATAANKO SYKSYLLÄ

Leif Söderlund, runo 20.09.17

Sanat:
tähtihistoriasaaritutkijakaikutiibetoppipoikanollaoraakkeliristiriita

Tavataanko syksyllä, kysyttiin
-minä annan sanat, sanoi Maippi
kirjoitatte vaan kaikki
ja pitkin kesää:
kuinkas ollakaan, pelkäsimme, meitä mollataan

mutta sitten tuli kiire ja ryhtiliike:
Tiibetin tutkija, siis tuo Lindblad, kuin oraakkeli ynnä minä, oppipoika Nolla kalliolla

korkealla istuimme
jalkojamme lepuutimme
oltiin noustu Tiibetin mäkeä kaukana oli kavala maailma
herähti kielelle makea sylki
mielin ristiriitaisin
kuuntelimme kaikuja historian ja tuijotimme tähtiin
Mars Saturnus nähtiin ja
saarista Saimaan haaveilimme

Tutkija Lindblad ja minä oppipoika

KEVÄT


Jukka Luukkonen, 27.4.2016

Kevät alkaa leskenlehden näkemisellä. Vai alkoiko se jo kevätpäivänseisauksen aikoihin? Kenties jo maaliskuun ensimmäinen päivä. Monena keväänä aviisit kirjoittavat ja torikansa huokaa; kevät on peruttu. Luntaräntää sataa, tuulee
ja on kylmä. Länsi-Suomen, Pohjanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan joet tulvivat kevään merkiksi. Leino kirjoitti; Lapissa kaikki, kukkii nopeasti...Siellä varmaan kevätkin kukkii nopeasti ohi. Yksi keväinen asia siellä kyllä on kukkinut kauan, monen monituista kevättä. Ihan kukkaan asti se ei ole ehtinyt, mutta terälehtiä se kasvattaa joka vuosi. Vuotoksen allashanke.

Nyt sitten on tehty Kemijoki Oy:n ja ko. firman rahoittama tutkimus, jossa määritellään, että Vuotos on pakko rakentaa, koska vain se, estäisi Ounasjoen ja Kemijoen yhtymäkohdan mahdollisen suurtulvan, joka mahdollisesti aiheuttaisi koko Rovaniemen hukkumisen, mahdollisesti ison alueen lähiseutujakin ja siten mahdollisesti aiheuttaisi suurtuhoa ja tietenkin suurtyöttömyyttä. Mahdollisesti muutakin. Mahdollisesti. Hukkuuko Ounasvaaran hyppyrimäkikin? Pitkän tähtäimen ennusteen mukaan, seuraava suurtulva olisi sinne tulossa noin 200 vuoden kuluttua. Siis mahdollisesti.

Jostain olen ollut lukevinani ja mahdollisesti kuullut radiosta, mahdollisesti myös nähnyt näköradiosta, että maapallon ilmasto mahdollisesti lämpenee. 2100-luvulla napapiirin yläpuolinen ilmasto olisi lämmennyt keskiarvoltaan 5-7 astetta. Pohjoisnapajäätikkö on suurelta osaltaan sulanut. Ja kauhuskenaariot arvioi, että kun jäätiköt sulavat riittävästi, makea vesi syrjäyttää suolaisen veden pohjoisella pallonpuoliskolla ja se taasen saa golfvirran kääntämään reittiään, jopa suuntaansa. Kanariansaarten hiekkarannat muuttavat Grönlantiin.

Kuinkakauan vuosissa kestää se aika, kun Suomenkin pohjoisessa ei huomata kevään tuloa, kun ei ole tulvia? Maissia kasvatetaan kuivatuilla aapasoilla tunturien laaksoissa. Lakka on kuollut sukupuuttoon, eikä kukaan saa päänsärkyä suopursusta.

Tulvathan johtuvat tuntureille ja maastoon sataneesta vedestä, joka talven olomuotona on lumi, jonka kevät sulattaa nopeasti vedeksi, joka pyrkii mahdollisuuksien mukaan alaspäin, mutta joka ei pääse, kun esteenä on jokeen pakkautunut jääpato. Kun ei ole lunta, ei jäätä ja kun edelleen maapallon sademäärä on vakio, se vesi pääsee vapaasti kulkemaan alavirtaan. (tosin 100 vuoden päästä maapallolla sataa enemmän kuin nykyään). Koskimelojilla on ainainen kesä ja jokien rannoilla on ympäri vuoden normikevään ensimerkit. Leskenlehdet, valkovuokot, sinivuokot ym. kaunistukset kukkivat ympäri vuoden.

Muttase golfvirta. Sen suunnan kääntyminen kauhistuttaa, niitä kaunistuksia, kukkia ei täällä sitten olekaan. Muutama tuhat vuotta kai siihen taas menee, kun hautakalmistojemme päältä on 500m korkea jäävuori sulanut. Ensimmäinen uuden kevään merkki silloin on kai jääkukka. Toivotaan, että Posivan säteilyluolasto Eurajoella kestää senkin jälkeen vielä sen 200 000 kevättä.

Onneksi vielä ei olla niin pitkällä. Meidän kevät alkaa edelleen leskenlehdellä, sinivuokolla ja valkovuokolla. Ja lapion pistolla kasvimaan multaan.

Mikä media?

Rudolf Lindblad
Mediahan on uudissana, joka suomeksi voinee parhaiten kääntää tiedotuskanavaksi, eli tavaksi millä ajatuksensa tai tarpeensa tuo toisten tiedoksi.

kiljuen ilmoitimme ympäristössä oleville aikuisille olevamme jotakin vailla. Pikkuhiljaa opimme sanoja, joilla täsmennämme tarpeemme ja tunteemme, sekä
ilmaisemaan ja ymmärtämään omien ja toisten ajatuksia.

kanssa Hangon ainoassa elokuvateatterissa katsomassa Disneyn piirrettyä mikkihiirikuvaa ja teini-ikäisenä sodan jälkeen olin varsinainen elokuvien suurkuluttaja. Nykyisin katselen elokuvia etupäässä televisiosta, joka tänä
päivänä taitaa olla Suomen suosituin media.

Kännykkäkaupan myyjä katsoi minua hieman säälien, kun entinen luurini lakkasi toimimasta ja ainoa vaatimus uudelle oli, että sellainen jolla voi soittaa. Minun ykkösmediat ovat edelleen kirjat ja lehdet. Niiden lukemisen lisäksi olen kirjoittanut juttuja, kolumneja ja pakinoita ja jopa runoja varsin moneen lehteen. Kirjojakin on tullut tehtyä.Tähän mennessä kolme pakinakirjaa ja yksi runokirja.


Radio on minulle ollut varsin läheinen media. Sitä kuuntelen aika paljon, nykyisin etupäässä autoradiosta, ja olen jopa tehnyt ohjelmia lähiradioon. Aloitin lakkoradiolla, josta myöhemmin kehittyi elintarvikealaa yleensä käsittelevä Leipäpuu ja myöhemmin tein Stadin vasemmistoa ja eläkeläisohjelmaa. Ohjelmien teko oli lopetettava, kun järjenjuoksu hidastui eikä mikki oikein tykkää empimisestä ja pitkistä tauoista.

Yksinkertainen media, jonka opin käyttämään jatkuvaa kolmivuoroa käyvän tehtaan pääluottamusmiehenä, oli ilmoitustaulu. Neuvottelut työnantajan kanssa käytiin yleensä iltapäivisin ja kun kerroin iltavuorolaisille mitä oltiin sovittu, niin juttu oli siirtyessään vuorojen välillä usein muuttunut siinä määrin, että seuraavan päivän aamuvuoro usein kysyi mitä helvettiä minä taas olin sopinut. Lopulta aloin aina heti kokousten jälkeen kirjoittaa ilmoitustaululle mistä oli puhuttu ja mitä sovittu. Nykyisin meillä on kotonakin keittiössä ilmoitustaulu, johon kiinnitämme lappuja asioista. joita on määräaikana hoidetteva.

Media jota tungetana lähespäivittäin postiluukusta on erilaiset ilmaislehdet ja mainoslehtiset. Kun eläkkeellä on aikaa niin tuleehan ne aika usein selailtuakin, ja tulihan sitä työelämässä jaettua ja tehtyä jos jonkin-laisia mainoksia. Eräs mieleeni jäänytmainos oli nopeasti oivallettu ja tehty vaalimainos 60-luviun alussa jolloin olin puoluehommissa. Meillä oli ehdokkaana Gösta Rosenberg, ja kiersin hänen kanssaan ruotsinkielisillä alueilla monissa tilaisuuksissa, ja levitin hänen mainoksiaan monelle ladonseinillekin. Svanska folkpartietillä oli yleismainos jossa kansallispukuun pukeutunut mies kohotetulla hatullaan osoitti tekstiä “Svens-kar upp till val”. Minä naulasin siihen kohtaan mihin hattu osoitti valkoisen A-nelosen joka isoilla mustilla kirjaimilla kehoitti “Rösta på Gösta”. Mainos taisi olla tehokas, koska Rosenberg pääsi eduskuntaan ja minä Huusiksen palstoille kierona politrukkina.