ÄLÄ TALLAA TARINOITA

Kesällä kello kuusi

Rudolf Lindblad 10.4 2019

Otskko toi mieleeni Jaroslaw Hasekin kirjan sankarin kunnon sotamies Sveikin, joka sopi tapaavansa kaverinsa Vodican prahalaisessa Pikarini-misessä kapakassa sodan jälkeen kello kuusi. Siitä vaelsi ajatukseni toisen tšekkiläisen kirjailijan Turek Svatoplucin Kansankulttuurin kustantamaan kirjan Liukuhihna ei odota, joka julkaistiin jatkokertomuksena Nahka ja kumityöläisten liiton Pinkoja nimisessä lehdessä, joka muuten oli ensimmäinen lehti johon kirjoittelin juttuja nimimerkillä Kummisuutari ollessani nuorena rengaskorjaajana Rengashuolto nimisessä firmassa töissä.

Siihen aikaan oli maailma vielä mallissaan; Töihin mentiin kello seitsemäksi, toimeen kello kahdeksaksi, virkaan kello yhdeksäksi ja
viinakauppaan kello kymmeneksi, joten siihen aikaan herätyskelloni soi kaikkina arkiaamuina kello kuudelta. Siihen aikaan tehtiin nimittäin töitä myös lauantaisin. Ainoa poikkeus oli kahden viikon kesäloma jonka aikana aamuisinkello kuusi vain korkeintaan käänsin kylkeä ja jatkoin uniani. Nykyisin ovatmelkein kaikki työajat päin p:tä. Kaupatkin ovat auki kaikkina vuorokaudenaikoina ja jopa pyhäisin.

Puolue- ja ammattiyhdistystoimitsijana menin itsekin tosin yhdeksäksi virkaani hoitamaan, mutta nyt eläkkeellä ollessani rupean siihen aikaan vasta heräilemään.

Merellä ollessani ns. koiravahti päättyi aamuisin kello kuusi, jolloin yleensä painuin heti lämpöiseenpunkkaan sikeitä vetämään. Kun jalkani eläkeläisenä vielä sallivat seilaamisensukeltajien tukialus MS Orbiitilla oli minulla kesän pidemmillä reissuilla usein puhelimen herätys piippaamassa kello kuudelta. Silloin pomppasimme kipparin
kanssa komentosillan takana sijaitsevista punkistamme jalkeille ja painelimme pikaisten aamutoimiemme jälkeen heti hommiin. Hän konehuoneeseen pääkonetta käynnistämäänja minä byssaan meille aamukahvia keittämään. Kokilla kun vielä oli tunnin nukkuma-aikaa,
kun sukeltajilla oli aamiainen vasta kahdeksan jälkeen. Saatuamme kahvit javoileivät tuulensuojaan nielurisojen taakse painuimme hommiin. Kippari komentosillalleruorin taakse ja minä keulaan ankkuripelin luo. Kytkin virran ja käänsin säätöratista pelin hiljaa vetämään, Kippari oli kytkenyt palopumpun ruiskuttamaan vettä
ankkuriklyyssiin, pesemään pohjamutia hiljaksiin kolisten kohoavasta ketjusta. Menin katselemaan keulan yli mihin suuntaan ankkuriketju osoitti ja näytin sen kädellä viitaten kipparille. Hän ajoi laivaa viittamaani suuntaan ja kun ketju osoitti suoraan alaspäin nostin käden pystyyn, jolloin hän pienellä pakintöräyksellä pysäytti vauhdin. Minä siirryin ankkuripelin luo ja kun ankkuri kolahti klyyssiinsä pysäytin pelin, katkaisin siitä virran, kiinnitin ankkurin hakasella, sammutin ankkurivalon laskin alas pyöreän mustan ankkuroinin päivämerkin ja painuin kansikierrokselle. Ensin tarkistin alakannen styyrpuurin puolelta, että sukeltajaportin lukko oli kiinni ja portaat nostettu prykän rappujen viereen hakasilleen eikä mikään roikkunut laidan ulkopuolella. Peräkannella tarkastin että jolla on kunnolla kiinnitetty, ettei se pääsisi heilumaan ja kiinnitysköydet kunnolla rullissaan ja suljin saunan avoimeksi jätetyn venttiilin. Paapuurin puolelta tarkastin vielä, että koneen jäähdytysvesi suihkusi aukostaan ennen kuin siirryin yläkannelle. Sen takaosasta katsoin lähinnä, että grillin kaasuhana oli kiinni sekä grilli että sen kaasupullo oli surrattu kiinni paikoilleen ja nostin perälipun salkoonsa.

Sen jälkeen menin komentosillalle ilmoittamaan kipparille laivan olevan meriklaari. Hän käski minut ruoriin sanoen, että kepitettyä väylää avomerelle ja punaiset kepit styyrpuurin puolella, annan sinulle uuden kurssin itäpoijun kohdalla kun päästään avomerelle. Näin tapahtui ja minä käänsin kurssin kohti päivän sukelluskohdetta venäläisen hävittäja Gordnyin hylylle. Laiva ajoi miinaan kun venäläiset
jatkosodan aikana tyhjensivät Hangon ja makaa avomerellä hieman Suomen merirajan ulkopuolella.

Taivas oli pilvetön ja kun merituuli ei vielä ollut herännyt niin meri oli peilityyni joten laiva hoitimelkein itseään. Kippari hoiti raskaan vastuunsa korkeajalkaisessa tuolissaanistuen ja minä vähän kevyemmän vastuuni jakkaralla ruorin ääressä.

Kippari aloitti jokapäiväiseksi tulleen ajankuluvitsailumme sanomalla:

- Hyvin menee, mutta menköön.
Minä vastasin kuten yleensä:
- Elämä hymyilee jäljellä olevin hampain, joista yksi on melkein ehjä.

Hyvää ajankulua oli myös arvokkaan kohtelias keskustelu tyyliin:
- Herra kapteeni, voisitteko hetkeksi ottaa ruorin, kun minulle tuli hyvin akuutti virtsaamisen tarve. jne…

Valot ja varjot

20.3.2019, Rudolf Lindblad

Nykyisin kun polvien ja sydämen kunto rajoittavat liikkumistani ovat ympyräni käyneet varsin pieneksi. Kun keppiini nojaten klenkkaan sen ehkä kahden - kolmensadan metrin matkan lähikauppaan valitsen kadun valoisan ja varjoisen puolen sekä vuodenajan että kelin mukaan.
Kesällä kuljen yleensä varjon puolella, mutta esimerkiksi näin kevät-talvella kirkkaalla ilmalla yleensä valon puolella jossa aurinko hieman lämmittää.

Pitemmillä matkoilla käytän usein miten autoani rollaattorina ja siinä hommassa valot ja varjot saavat toisen, joskus jopa vaarallisenkin merkityksen. Jo parkkipaikalta aamulla lähtiessä voi matalalta väärästä suunnasta paistava aurinko estää näkemästä etuajo-oikeutettua
päätietä kulkevaa autoa.

Kun joitakin viikkoja sitten Roihuvuoren teollisuusalueelta navigaattorin avulla hain tietä jolla etsimäni katsastusasema sijaitsee ja navigaattori ilmoitti minun olevan perillä, hiljensin vauhtia ja aloin katsella vasemmalta puolelta kadun numeroa. Aurinko paistoi matalalta takaa, ja sen valo heijastui kadun pään T-risteyksessä
sijaitsevan teollisuusrakennuksen suuresta ikkunasta suoraan silmiini, käänsin heijastuslipan alas ja tihrusin sen alta eteenpäin vilkuillen samalla kadun vasemmalla puolella olevia numeroita. Kun tällaisen vilkaisun jälkeen katsoin eteenpäin näin vilauksen kadun oikealle puolelle pysäköidystä autosta, jonka juuri ja juuri onnistuin väistämään. Säikähdin pirusti ja rupesin sen jälkeen ajamaan keskemmällä katua ajatellen, että mahdollinen vastaantulija kyllä näkisi minut ja soittaisi torvea.

Nyt minulla on katsastettu auto ja ajokortti, joka oikeuttaa minua ajamaan sillä yhdeksänkymmentävuotiaaksi asti, mutta en kehtaa jättää juttua näin lyhyeksi, joten siirryn muistojeni pariin aikoihin jolloin vielä pystyin harrastamaan merenkulkua. En viitsi pitkästyttää teitä valoisassa ja pimeässä navigoinnin hienouksilla, vaan lähden liikkeelle ilmiöstä jonka kuka tahansa vaikka Tallinnan risteilyssä on saattanut nähdä. Kun auringonsäteet pilvisellä merellä tunkeutuvat pilvenraosta saattavat ne ainakin uskovaisten mielestä muodostaa ikään kuin kultaisen tien ylös taivaan iloihin. Minua, jonka kirjahyllyssä on pitkälti toista metriä merenkulkua käsitteleviä kirjoja, se kuitenkin vie merenkulun historiaan ja jopa Amerikan löytämiseen saakka. Tämä osa tarinastani lähtee liikkeelle pienestä Norjalle kuuluvasta Jan Mayenin saaresta joka sijaitsee noin puolivälissä Grönlannin ja Norjan välillä. Ensimmäinen maininta saaresta löytyy irlantilaisen munkki Brendanin muistiinpanoista kun hän retkikuntansa kanssa nahkaveneellään viisisataluvulla ohitti saaren. Silloin siellä oli menossa tulivuoren purkaus ja Brendan kirjoitti lokikirjaansa heidän purjehtineen helvetin portin ohitse. Samalla reissulla Brendan muuten löysi Amerikankin, lähes tuhat vuotta ennen Kolumbusta, jonka yleisesti kerrotaan löytäneen sen vuonna 1492. Itse asiassa hän ei edes tiennyt löytäneensä kolmen laivansa; Santa Marian. Pintan ja Ninan kanssa uuden mantereen, vaan luuli tulleensa länsi-Intian
saaristoon. Itse asiassa Amerikan mantereen löysi italialainen
tutkimusmatkailija Amerigo Vespucci, joka vuonna 1467 rantautui Etelä-Amerikan mantereelle, ja jonka mukaan Amerikka sitten sai nimensä.

Ennen häntä norjalainen viikinki Leif Eerikinpoika jo tuhat-luvunalussa kävi Pohjois-Amerikassa. Hän rantautui New Foundlandissa ja purjehti sen rannikkoa pitkin etelään. Hän rakensi sinne talonkin, jo kun seudulta löytyi viinirypäleitä hän nimitti mantereen Viinlandiksi.

Kauaksihan jouduin taivaanvaloja seuratessani, joten ehkä lopuksi palaisin tänne kotisuomeen. Ehkä teistä joku muukin on huomannut miten kauniilta iltainen kaupunki näyttää kun värikkäät mainosvalot kuvastuvat märkään asfalttiin ja miten hyvältä tuoksuu kun sade on pessyt ilman puhtaaksi. Jälkimäisestä en tosin voi enää nauttia kun ikä onvienyt minulta hajuaistin. Näköni on sentään vielä kohtalainen, vaikka ulkonäky onkin aika rapistunut.


IHMINEN JOKA SAI KAIKEN

Jukka Luukkonen 27.2.2019

Vai saiko? Siinäpä on meillä miettimistä ja ennen kaikkea etsimistä mistä löytää ihminen joka sai kaiken. Onko se edes mahdollista?

Sarjakuvassa Ahmed Ahne, Ahmed halusi kalifiksi kalifin paikalle ja sitä kautta toivoi saavansa kaiken. Ainakin hän kuvitteli että kalifilla on kaikki ja kalifina ollessaan hän saa kaiken. Mutta niin kuin tiedämme edes se kuuluisa Alladinin taikalamppu ei pelastanut Ahmedia ja hän ei ole vieläkään päässyt kalifiksi kalifin paikalle. Prinsessa ja puolivaltakuntaa jäi saamatta. Eikä se puolivaltakuntaa edes olisi ollut kaikkea. Mutta ei Ahmed sitä tiennyt. Ranskan pieni suuri mies Napoleon halusi myös kaiken. Korsikan aarella pienessä kylässä syntyneenä hän tajusi, että on muutakin maailmaa kuin rehevä saari jossain meren keskellä. Minkä meren, sitä hän ei tiennyt, eikä tosin tiennyt että sitä maailmaa on muuallakin. Korkealla kukkulalla muuttolintujen muuttoa seuratessaan hän havahtui asialle, että tätä maailmaa täytyy olla muuallakin, kun niin paljon lintuja tulee välillä etelästä ja välillä pohjoisesta, riippuen vuodenajasta. Koreapukuisia muuttajalintuja ihaillessaan hän päätti että hänkin haluaa korean puvun päälleen ja muuttaa. Haluaa muuttaa
koko maailman. Siispä purjeet ylös ja kohti manner Eurooppaan ja kohti Pariisia. Ei Napo halunnut mihinkään Seinellä lipuvaan jokilauttaa, vaan hän tähtäsi korkeammalle, Riemukaarenkin yläpuolelle.

Nälkä kasvaa syödessä, niin pikkumiehelläkin. Niinpä jonkinlaiseen valtaan päästyään, miekka ojoon ja marssimaan kohti itää. Kaupunkeja, kyliä, rypäleviljelmiä jäi taakse, nupukivistä rakennetut pikkutietkään eivät hidastaneet matkaa ja pian olikin valloitettuja alueita liki yhtä paljon kun aikoinaan oli Rooman valtakunnassa.

Siitä tulikin mieleen Rooman keisari Caesar. Juliuskin yritti saada kaiken, mutta kun ei saanut Kleopatraa, eikä pientä Gallialaista kylää, jota puolusti pieni vahtikoira Idefix, sekä hurjat soturit päällikkö Aladobixin johdolla, niin Julius luovutti ja heitti keihäänsä Välimereen ja totesi. Pitäkää tunkkinne. Mieli teki heittää samalla Brutuskin.

Niin se Napoleon. Itäisen Euroopan aroilla hälle tuli vilu ja kädet olivat ihan jäässä, eikä siihen auttanut vaikka yritti pitää kättä takkinsa sisällä. Ural jäi näkemättä ja Napoleonin alkoi tehdä mieli brysselinkaalia ja normandialaista siideriä. Kinahan siitäkin tuli kun pieni mies alkoi isottelemaan suurempien joukossa. Miestä väkevämpää "oltta" oli varmaan ottaneet muutkin ja pienen miehen matkan seuraava määränpää oli lämpimällä saarella, eteläisellä Atlantilla.
Afrikantähti pelissä jos sinne saarelle menee ja rosvo ryöstää pelaajan, se on pelaajan loppu. Niin kävi myös Napolle. Sinne jäi Waterloota muistelemaan. Abbaa ei ollut silloin vielä.

Heimopäällikkö Pol Pottikin Aasiassa halusi kaiken, mutta sai vaan reilun miljoonan pääkalloa. Miten se menikään se ahneen määritelmä? Joka tapauksessa aika paskasta hommaa Pol Potilla kavereineen. Samanlaisia ahneita on ja on aina ollut maailmalla lukuisia. Ahneita jotka ovat luulleet että kaiken voi saada, viekkaudella ja vääryydellä, narsistisella kohtelulla kanssaihmisiä kohtaan. Ei se niin mene.

Ei siinä ole vielä kukaan onnistunut. Ei Mao, ei Stalin, ei Hitler, ei kukaan. Väärin. Ihminen voi aivan tietoisesti ja oikeutetusti ajatella, kuvitella että hän on saanut kaiken. Professori Arto O Salonen, tohtorismies, no joku voi sanoa että hän on "kaikenmaailman dosentti", kun on myös parinkin yliopiston dosentti, oli eräässä tilaisuudessa, missä minäkin olin kutsuttuna kuuntelijana. Arto kertoi (vapaasti muisteltuna)tunnin onnellisuudesta ja siitä mitä sillä sanalla saa eripuolilla maailmaa. Me tiedämme tämän länsimaisen onnellisuusajattelun, että ihminen on onnellinen kunhan saa vähän vielä lisää, sen riittävän päälle.

Se ei tosin vielä takaa sitä että on saanut kaiken. Arton kertoman mukaan sitten on toinen ääripää. Esimerkkinä hän mainitsi pienen ihmisen jossain päin Afrikkaa. Pieni ihminen oli koko päivän ikävöinyt äitiään ja illalla viimein oli nähnyt hänet. Äiti oli tullut risusavotasta isoa puukuormaa ja vesikanistereita kantaen ja oli nähnyt isänsä joka oli tullut pitkältä metsäretkeltä. Pieni ihminen oli saanut päivän ensimmäisen aterian ja äidin halauksen. Pieni ihminen oli saanut kaiken. Onko jossain onnellisuusmittari joka näyttää kumpi olikaan onnellisempi? Se länsimainen ihmispolo joka halusi ja halusi, ja saikin paljon mammonaa, mutta ei kuitenkaan omasta mielestään riittävästi. Vaiko se pieni afrikkalainen joka ei tiennyt haluta muuta kuin yhden aterian ja äidin halauksen.

Tarinan ensimmäiseen kappaleeseen palatakseni, ihmisen, joka on saanut kaiken voi siis löytää syvältä Afrikan kätköistä, Aasian väkirikkaista slummeista, Etelä-Amerikan sademetsien siimeksestä . Sanat, saada kaiken, voi ymmärtää niin monella eri tavalla. Ja kaikki on oikein. Riippuen saajasta.

Sananlaskuja

Jukka Luukkonen 21.1.2019

Sain julkaistua vuoden 2018 lopulla omakustanteen, Putosin Jaloilleni. Sittemmin kirjoittajakerhomme vetäjä antoi meille tehtäväksi kirjoittaa rivin tai kaksi asiaa tunnetuista sanan-laskuista. Jotta oma julkaisuni saisi ns. loppusinetin (kritiikkien ja kiitosten lisäksi) päätin täyttää annetun kirjoitustehtävän sananlaskujen muodossa, sananlaskujen jotka kohdistuvat julkaisuuni. Toivon että alla olevien sananlaskujen avulla omakustanteenikin saa uutta mer-kitystä. Näillä mennään."Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa". Minuunkin on varmasti kalahtanut kalikka, tai kaksi. Miksi muuten olisin älähtänyt ja vuosien kirjallisen harrastuksen jälkeen laittanut tarinat yksien kansien väliin, kirjaksi? Montakin älähdystä vielä odottaa parempaa aikaa tulevaa. Tuleeko sitä, sen sitten aika näyttää. Vai käykö niin, että "aika haavat parantaa" eikä mitään uutta enää synny? Vuosia meni, tupakkaa paloi ja taisi siinä suukin kostua kerran jos toisenkin, ennen kuin "Putosin jaloilleni", mutta "Roomaakaan ei rakennettu päivässä".


"Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat". Tuohon laulamiseen en kaiketi ollut valmis, vaan kritisoin asioita joita työpaikallani hoidettiin, etenkin sitä tapaa jolla niitä hoidettiin. Tein työni oman harkintani mukaan, kehitin työpaikkani töitä helpottamaan niin omaa kuin muidenkin työtaakkaa. Vaan ei se ollut hyväksi, ei se ollut kaikkien mieleen, ei etenkään työnantajan mieleen. Ei varsinkaan se, että puolustin saavutettuja sopimuksia, valvoin että niitä sopimuksia noudatetaan ja vaadin että virheet korjataan. Aikaa kului ja pudotukseni oli käynnis-sä, tosin en sitä silloin itse vielä tunnistanut, miksi olisinkaan, enhän ollut tehnyt mitään kummallista, laittomuuksista puhumattakaan. "Ei se pudotus, vaan se äkkipysäys". Siitä kirjani ensimmäinen tarina. Vai olisiko siellä marjametsässä asiat kuitenkin olleet toisin? Joku jossain kuiskii korvaani, "älä mene herrojen kanssa marjaan". En mennyt. Mutta jaloilleni putosin. "Ei terve ruumis työtä kaipaa". Minun kyllä olisi vielä kaivannut, vaikka en ihan terve ollutkaan. Vielä olisi jokunen vuosi mennyt, kunhan vaan joku olisi sitä työtä arvosta-nut. Kunhan joku olisi katsonut työtäni sillä silmällä, että tuo ja tuo työ on helpompi tehdä noin. Hyvä, tehdään se noin. Kunhan joku olisi arvostanut muutosta. Muutosta helpompaan, voimia säästävään työntekoon. Kunhan joku olisi edes arvostanut sitä mitä oli. Mutta ei siinä "kunnian kukko laulanut" kun herrat pikku kabinetissaan olivat päättäneet toisin. "Homma oli hanskassa".

"Kynä on miekkaa vahvempi". Jokunen vuosi sitten Pariisin terroristihyökkäyksissä kuoli toistasataa ihmistä ja lehden toimitukseen tehdyssä toisessa iskussa lukuisia toimittajia ja sivullisiakin. Silti silloin ja paljon jo ennen ja jälkeenpäin on todettu että kynä on miekkaa vahvempi. Sama hyökkäyksen kohteeksi joutunut toimitus jatkaa samalla linjalla kuin ennenkin, samoin lukuisat muut toimittajat ja sarjakuvapiirtäjät, niin Suomessa kuin muuallakin antavat kynän ja pensselin tehdä omaa työtään. Minun kynäilyni ei tiettävästi ole aiheuttanut kenellekään pahoinvointia, vaikkakin joskus on tullut voimakastakin kritiikkiä, pikku jutuistani, tai omista mielipiteistäni. "Joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka toiselle ei". Vai oliko se jotenkin toisin? Useimmiten nämä kuopankaivajat lankeavat itse sinne kuoppaansa, lop-pupeleissä ainakin. " Ei kukko käskien laula". Käskien ei minunkaan pikkutarinani ole syntyneet, vaan ympärille katsoen. " Kuka kuuhun kurkottaa se katajaan kapsahtaa". Kuuhun en ole kurkottanut, silti joskus olen katajaan kapsahtanut, ihan konkreettisestikin. Toisaalta kun aikoinaan lehtijuttuja (mitä julkaisussanikin on) kirjoitin minulle huomautettiin, että kovin korkealla on tavoitteet ja että se sattuu kun tavoitteista joutuu luopumaan. Mutta aina ei voi voittaa, eikä edes joka kerta, niin se vaan on.

"Häipyi kuin pieru Saharaan". Yhdessä kirjan tarinassa lentää lintu, Uhuulintu. "Rakkaalla lapsella on monta nimeä", niin myös tarinan mukaan Uhuulla. Niin kauan kun maailmassa on kaiken järkevän lisäksi hyppysellinen huumoria, lusikallinen leikkimielisyyttä, kauhallinen kujeilua, ämpärillinen iloisuutta ja saavillinen rakkautta, ihminen on rikas. Olematta materiaalisesti varakas ihminen voi olla rikas. Tosikkomaisuus on pilannut ja pilaa monen ihmisen elämän, niin tosikon oman kuin läheistensä. Otetaan siis "leikki leikkinä."Aika haavat parantaa". Sen huomaa kirjan tarinassa Pena ja Aila. Onko nykyinen "metuu" kampanja parantanut haavoja? Onko mikään muuttunut? Ihmisen koskemattomuus, olla oma itsensä, olla olematta kenenkään toisen painostuksen uhrina. Puukolla jos veistelet sormeesi, laitat siihen laastarin niin haava paranee. Jos joku toinen veistää haavoja sydä-meesi, sinne et laastaria niin helposti saa. Jollain sen laastarin laitto kestää vuoden, Ailalla se kesti15 vuotta. Toisen ihmisen pienikin väärä teko toista kohtaan saattaa saada pitkäaikaiset traumaattiset vaikutukset. Joidenkin luonne kestää enemmän. Riittävän syvällä mu-dassa kun konttaat, voi käydä niin, että monenkaan läheisen hyvää tekoa ei huomaa, kunnes joku kolahtaa. " Ei yksi pääsky kesää tee", aina ei kaksikaan. Joku odottaa sitä Uhuu-lintua, tai "Kyllä luonto luokse tuopi, veri vierelle vetääpi". "Kyllähän tätä syö, ennen kuin selkäänsä ottaa". Koko kirjan kun on lukenut (jos on), niin johan sitä on tullut nälkä. "Lopussa kiitos seisoo", vaan nyt kirjan lopussa on jokunen kirjal-linen ohje makunautintojen paratiisiin, joko suoraan ohjeesta luntaten, tai säveltäen, niin kuin minä yleensä teen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että "ahneella on paskanen loppu". Eikä "makeaa mahan täydeltä". Voinen melkein vakuuttaa, että ko. ruoat ovat hyvää kylmänäkin, jos sitä nyt sattuu jäämään ja toisethan vaan paranevat lämmitettäessä uudelleen ja uudelleen, uudelleen ja uudelleen. "Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa". voihan se olla niinkin. Jos siinä keittiössä on ahdasta kahdelle kokille, niin tee niin kuin minä teen kirjassa olevan pikkutarinan, Mikä minusta olisi tullut, mukaan. Pyydä se apukokki (vaimo, tyttöystävä, tahi muuten vaan puoliso, kaveri) siihen keittiön pöydän viereen istumaan ja ihailemaan omaa työtäsi. Sillä puuhastelevaa kokkia on ilo katsoa.

Jos ja kun, vihdoinkin lukija on saanut kirjan tavattua loppuun ja kannet kiinni, sammuttanut yövalon ja kääriytynyt peiton alle, sieltä kuuluu huokauksen kera. "Huvinsa kullakin". Tai, "aamu on iltaa viisaampi". Toivottavasti.

PS. Kirjaani..Putosin Jaloilleni ja muita pikkutarinoita.. on edelleen saatavissa.juluukkonen@gmail.com

Jos minusta olisi tullut…PORSAS !

Leif Söderlund

11/2018



Niinpä niin…satuin syntymään ihmiseksi tai ei se nyt mikään sattuma ollut, mutta syntymä kumminkin ja sitä myötä minusta tuli mitä tuli…mutta mutta: mitäs jos minusta olisi tullut porsas! Niin niin, oikea porsas!

Ensin olisin ollut sellainen pikku possu. Olisin taistellut paikastani sikalassa emakkoäityen kupeessa tavoitteena sian maitoa pullollaan oleva nisä….siinä olisin töninyt sisaruksiani syrjemmälle. Ja sitten olisin kasvaa röhöttänyt kkeläksi pikkupossuksi. Ja sitten ensimmäinen ratkaisun paikka eli kasvatetaanko minusta vientituote Italiaan vai Valkovenäjälle! Kasvatus Italiaan olisi ollut tarkkaa puuhaa, olisi pitänyt noudattaa tiukkaa ruokavaliota …etteivät näet kinkut leviä liikaa ja pursuile läskiä. Mutta Italiassa olisi kaiken kruunannut, jos olisi päässyt Parmaan ilmakuivatukseen! Venäjän puolisissa maissa ei olisi ollut läskin paksuus niin nuukaa, selluliittiakin olisi saanut olla runsain mitoin. Olisin kelvannut vaikka Kremlin pitopöytään! - Mutta toisinkin olisi voinut käydä, minusta olisi tullut joulukinkku suomalaiseen juhlapöytään! Olis se makeeta tulla popsituksi juhlapöydässä räätikkälooran ja punajuurisalaatin, vihreiden herneiden, porkkanamuhennoksen, imelletyn perunalaatikon ja kaikkien muiden lisukkeiden kera, oikein herahtaa vesi porsaankin kielelle! Ja katsella kun juhlaväki palanpainikkeeksi naukkaili burgundilaista punaviiniä kristallilaseista!

Mutta toisinkin olisi voinut käydä. Minusta olisi tullut sikalan uusi karju! Huikea juttu! Mutta mutta, ennen vanhaan oli karjullakin hyvät olot: oli emakkoa ympärillä ja kesäisin maata röhnötettiin aidatussa pihapiirissä ja talvisin navetan pahnoilla omassa karsinassa. – Nyt kaikki on toisin: ulos ei pääse eikä emakon viereen! Keinosiementäjä tulee kerran viikossa pusseineen purkkeineen ja hajurätteineen ja ja sitten mua panettaa ja sillä siisti. – Mutta eipäs valiteta, kyllä porsaana on lysti olla, vähän röhkäisee ja pieraisee ja nauttii joutenolostaan! Kaukana kavala maailma!


Jos minusta olisi tullut…

Rudolf Lindblad


Nuorena meistä jokainen joskus unelmoi siitä miksi haluaisi tulla isona. Pikkuveljeni Randolf, joka kuoli kolmevuotiaana sotalapsena Ruotsin Eslövissä, halusi tulla kadunlakaisijaksi. Siihen aikaan oli Helsingissä sellainenkin ammattikunta, joka työnsi edessään suuria kaksipyöräisiä roskapönttöjä joiden kansi kääntyi niiden eteen eräänlaiseksi rikkalapioksi joihin roskat lakaistiin ja, jotka poljinta painamalla kääntyi takaisin kanneksi tyhjentämään roskat pönttöön. Tämä näytti Randusta niin hauskalta hommalta, että hän toivoi isona pääsevänsä
kadunlakaisijaksi. Se taisi jäädä hänen viimeiseksi ja toteutumattomaksi
unelmaksi. Itselläni on tähän ikään mennessä kertynyt ja jopa toteutunut aika monta unelmaa. Viimeinen ja vielä toteutumaton on, että saisin terveenä kuolla.

Minun ensimmäinen unelmani oli tulla veturinkuljettajaksi. Se syntyi kun mummon kanssa oikaisimme Hangon torille ratapihan kautta, jossa vetureihin tankattiin vettä ja koivuhalkoja. Sen unelman toteuttamista lähimmäksi pääsin sivutoimisena maakattilaksi sovitetun lokomobilin lämmittäjänä eräässä rengaspinnoittamossa joskus viisikymmentäluvulla.

Seuraava unelma lentämisestä syntyi kun kolme Suomenlinnassa lisenssillä rakennettua armeijan vesitasoa laskeutui Hankoon. Me kävimme minua silloin hoitava äidin nuorimman siskon Nannan kassa
niitä katsomassa. Tai oikeastaan minä katselin lentokoneita ja Nanna enemmän niitä komeita lentäjiä. Sitä unelmaa toteutin jo poikana rakentamalla lentokoneitten pienoismalleja ja lennokkeja. Kun täytin viisikymmentä ja lapset olivat muuttaneet pesästa, pääsin toteuttamaan tämän unelman oikein käytännössä. Aluksi leijailemalla laskuvarjon varassa Malmilla ja myöhemmin purjekoneen puikoissa Nummelan vanhalla sotalentokentällä.

Siinä laskuvarjohommassa huomasin vielä toteuttaa yhtä joskus ajatuksissa käynyttä unelmaa. Olin useasti ihaillut Apulehden sankarireportteria Matti Jämsää ja nyt voisin tehdä samanlaisen urotyön kuin hän. Soitin Kansan Uutisten päätoimittaja Jorma Simpuralle ja kysyin jos hän haluaisi jutun jossa yli viisikymppinen mies
tekisi ensimmäisen laskuvarjohyppynsä. Kun hän sai kuulla minun olevan se hyppääjä hän arveli, että jos juttuun saisi hyviä kuvia ja kirjoittaisin hyvän tekstin siitä voisi saada vaikka aukeaman verran sunnuntailehteen, ja sellainenhan siihen tuli.

Merimieshaaveeni toteutin omilla matkaveneilläni ja kun kunto ja viitseliäisyys ei enää tahtonut riittää oman paatin pitoon sukeltajien tukialus MS Orbiitin miehistössä, jossa pyöritin ruoria viimeisen kerran viime kesän tankkausreissulla Eestiin.

Rantaruotsalaisessa suvussani haalarissa töitä tekevää miestä ei noteerattu juuri miksikään. Piti olla jotakin; vähintään lagerchef, eli varastopäälikkö, ja äiti oli vähän saanut hävetä vanhinta poikaansa.

Eräänä päivänä joskus nelkytluvun lopussa oli Huusiksessa ilmoitus jolla etsittiin nuoria keskikoulun käyneitä miehiä Postisäästöpankille töihin, ja hän käski minun mennä sinne työnhakuun. euraavana päivänä menin kuuliaisena poikana ilmoituksessa mainittuun aikaan, siihen aikaan Fabianinkadulla olevaan pankin pääkonttoriin. Siellä oli minun
lisäksi viisi muuta poikaa. Vahtimestari keräsi meiltä koulutodistukset, vei
meidät kerrosta ylempänä olevaan käytävään, jossa oli rivi tuoleja, käski meidän istua odottamaan ja sanoi, että meitä kutsuttaisiin nimellä yksi kerrallaan huoneeseen, jonka ovella paloi punainen valo, haastateltavaksi. Aikani kuluksi kävin katsomassa erään oven lasiruudusta mitä siellä tehdään. Siellä istui ihmisiä kirjoituspöytien takana lukemassa tai näpyttelemässä kirjoitus- ja laskukoneitä. Pirun tylsän näköistä hommaa, ajattelin. Kun tuli minun vuoroni tulla kuulusteltavaksi kysyin tärkeän näköiseltä liivipukuun pukeutuneelta
papparaiselta, että jos tulisin tänne töihin niin sinne viereiseen huoneen
tapaisiin hommiinko joutuisin. Kun hän vastasi, että sieltä olemme kaikki
aloittaneet, pyysin todistukseni takaisin sanoen, etten missään tapauksessa tulisi niin tylsiin hommiin.


Joitakin vuosia myöhemmin näin telkkarista hupiohjelman kanslisti Hiipistä joka työskenteli kääntäjänä suuressa virastossa. Hän käänsi päivät pääksytysten käytettyjä kirjekuoria, ja hänen työpäivien kohokohta oli syödä eväänsä puistonpenkillä uneksien urotöistä
joita hän ei koskaan kyennyt tekemään. Silloin ajattelin, että tämä olisi
tainnut olla minunkin kohtaloni jos olisin mennyt sinne pankkiin töihin.


Äitikin sai hyvityksen siitä, että oli joutunut häpeämään poikansa kun muutamia vuosia myöhemmin kun jouduin telkkarin “Från dag till dag”
ajankohtaisohjelmaan puolustamaan Elintarviketyöläisten liiton suhteellista vaalisysteemiä demareitten vaalivilppiväitteitä vastaan. Pärjäsin siinä niin hyvin, että esimieheni Julle Sund kehui minun selostaneen systeemiämme hyvin ja panneen hymyillen demareitten väitteet halki, poikki ja pinoon. Sen jälkeen minua ruvettiin kutsumaan suvun kaikkiin kissan-ristiäisiin. Viimeinen niitti äidin kunnianpalautukseen tuli, kun kummitädin synttärillä piruuttani sanoin sihteerini hankkineen sen hänen komeaksi kehuneen ruusupuketin. Piirin toimistonhoitaja oli nimittäin hakenut kukat Hakaniemen torilta. Äiti kertoi myöhemmin yhden ja toisen kysyneen oliko minulla todella sihteeri ja vastanneensa, ettei hän koskaan siitä puhunut, mutta aina kun hänelle soitti niin joku nainen vastasi ja yhdisti sitten puhelun hänellä tai kertoi hänen olevan jossain reissussa ja milloin hän palaa.

VAPAAVALINTA (Aihe kirjoittajakerhossa)

Jukka Luukkonen
30.6.2018

Kansakoulussa oli aina kivaa, kun sai kirjoittaa äikän tunnilla vapaavalintaisen aineen, kunnes sitten yhtenä keväänä opettaja ilmoitti; Tämä Jukan lentomatka yksin Turusta Ruotsin Norrkopingiin on kyllä ihan mielenkiintoinen vapaavalintaisen aineen aihe ja ihan hyvin kirjoitettu, mutta tämä asia tuli jo selväksi kolmevuotta ja kuusi vapaavalintaista ainetta sitten. Toivottavasti nyt kun siirryt yläasteelle, kirjoitat jostain muustakin aiheesta. Selväksi tuli.

Valinnanvapaus oli jo silloin 60-luvulla kova sana. Aineen kirjoituksessa. Silloin valinnanvapauteen kuului, että samaa asiaa jauhettiin niin
kauan, (samaa on edelleen) kun joku vaan jaksoi kuunnella. Kolmen vuoden ja kuuden samanlaisen aineen jälkeen opettaja ei enää jaksanut, ei tullut kiitettävää todistukseen, ei edes tyydyttävää, vaikka itse aine tyydyttikin. Ainakin minua.

Neeke... eiku, anteeksi. Tuota sanaa ei saanutkaan enää kirjoittaa vapaavalintaisesti. Siis tummaihoisilla, etelän ihmisillä on myös ihan vapaa valinta, jäävätkö he kotimaassaan, mistä päin tahansa tulevan ammuksen eteen, vai lähtevätkö kumivene- ja patikkaretkelle Eurooppaan. Ahdastahan niissä veneissä on ja saastunut Välimeri voi koska tahansa ottaa omansa. Jos et huku, niin sairastut ties mihin mikromuovin aiheuttamaan kulkutautiin. Mutta niin kuin asiaan kuuluu, valinnanvapaus on siinäkin.

Mainosrahotteiset televisio kanavat näyttävät joka päivä mitä eriskummallisempia ja uskomattomia tositeevee sarjoja, mutta mm. YLEn uutiset näyttää joka päivä ihan oikeaa tositeeveetä, oranssin värisiin pelastusliiveihin pukeutuneista isoista ja pienistä totisista ihmisistä, jossain päin aavaa merta. Ja Helly Hansen kiittää ilmaisesta mainoksesta. Odotamme vaan sitä pelastusliivikauppiaiden mainos slogania; Jo kolme miljoonaa vapaaehtoista ihmistä on vapaavalinnaisesti valinnut meidän liivin meriseikkailulleen. Valitse vapaavalinnaisesti Sinäkin.

Viime vuosisadalla Suomimieskin sai vapaavalinnaisesti valita lähteäkö puskemaan päätään Karjalan mäntyyn, vai etsiikö kotimetsästä niitä männynkäpyjä. Kävynkerääjille nyt ei hyvin käynyt. Oli kylmää, märkää ja pimeää. Ei kuitenkaan niin pimeää, ettei joku utelias nähnyt ja ilmoittanut, että hänen metsässään on vapaavalinnaisesti kävynkerääjiä. Siihen loppui se vapaavalinta. Seuraavaksi sai vapaasti valita, laittaako siteen silmille, kääntääkö selän, vai katsooko kiväärin piipusta lähtevää luotia.

Yli kymmenen vuotta ja monta hallitusta sitten alkoi myös vapaavalinnainen SOTE sekoilu. Vapaasti on saanut asiasta lausua mitä vaan, kunhan ei sano pahaa sanaa itse asiasta. Tai oikeammin henkilöstä, joka jostain kumman syystä on vapaavalinnaisesti valinnut SOTEn puolustamisen, kaikkine sivujuonteineen. Tuskin Suomessa on montaa ihmistä, jotka vastustavat itse asiaa, sitä vapaasti valittavaa lääkäriä, hoitolaitosta, mutta sitten se, kuka sen lystin maksaa ja kuinka paljon, onkin jo toinen asia.

Iloiset veronmaksajat ovat vapaasti valinneet asiansa ja maksavat veronsa hymyssä suin, kunhan vaan tietävät mihin ne roposet käytetään. Kansalaisten hyvinvointiin, koulutukseen, julkiseen infraan ym. kaikkia kansalaisia hyödyttävään tarpeeseen. Nykyhallituksen kaavailema vapaavalinnainen hoitajataho vaan ei takaa sitä, että veronmaksaja tietäisi mihin ne eurot ja sentit menevät. Menevätkö ne hyvin ansaitsevan lääkärin taskuun, joka vapaavalinnaisesti luovuttaa siitä osan ylikansallisen
lääkärifirman pohjattomaan kassaan, näkymättömän sijoittajan vapaasti valitsemaan veroparatiisiin? Vai meneekö se veroeuro lyhentämättömänä hädänalaisten ja sairaiden ihmisten auttamiseen kotimaassamme? Eduskunnan perustuslakivaliokunta sai lähes vapaavalinnaisesti päättää mitä lausuntoonsa kirjasivat hallituksen aikeista kyykyttää huonosti perillä olevia ja muutenkin huono-osaisia tahoja, sekä pienipalkkaisia kansalaisiaan. Painostus ei auttanut, eikä painostus ja kiirehtiminen auttanut myöskään eduskunnan sote-valiokunnan päätöksiä. Vapaavalinnaisesti hallitus sai todeta, että ei tullut nytkään mitään, hyvä SOTE, hyvä valinnanvapaus ja hyvä lääkärifirmojen rahastus valuu hukkaan. Peiliin on katsottava ja hyi hyi viivytystaistelijat. Tosin hyvin perillä olevat lähteet kuiskuttelevat, ettei ne isot monikansalliset lääkärifirmat niin kovin paljoa nettoisikaan siitä valinnanvapaudesta, vaan se raha mitä saisivat kirjauttamalla uusia potilaita tiedostoihinsa, tulisikin
nykyisen työterveyshuollon työnantajamaksujen sijasta valtion kassasta. Valtion pohjattomasta kassasta, iloisten veronmaksajien maksamista verorahoista. Se valinnanvapaus tulisikin työnantajille, saavat vapaasti valita mihin lääkärikeskukseen työntekijänsä patistavat ja maakunta maksaa.

Ensi keväänä meillä kansalaisluottamuksen omaavilla on valinnanvapaus äänestää niin Eduskuntavaaleissa, kuin EU-vaaleissakin. Mahdollisesti myös Maakuntavaaleissa. Kunhan kansanedustajat syksyllä ensin vapaasti valitsevat vapaavalintaisen napin SOTE lakien äänestyksessä Eduskunnan täysistunnossa. Jaa, Ei, Tyhjä, Poissa. Kuka joutuu sanomaan äänestyksen jälkeen. JaaEi, TyhmäPoissa. Tulos tai ulos, on Sipilä hokenut. Tulos se on huonokin tulos ja ulos voi mennä odottamaan muuttoautoa Kesärantaan.


Luulin melkein kuolevani

Rodolf Lindblad, 18.4.2018

Eräänä kevättalvisena päivänä heräsin siihen, että minulla oli suuria vaikeuksia hengittää. Vähän helpotti, kun nousin sängynreunalle istumaan, mutta istuessani siinä huohottamassa palasivat ajatukseni aikaisin vappuaattoon vuonna 1982. Olin menossa appupuhujaksi Lovissaan, ja istuin kotona kirjoituskoneen ääressä viimeistelemässä puheeni ruotsinkielistä osaa, kun puhelin soi. Se oli äiti ja hän kertoi, että olivat soittaneet Myllypuron sairaalasta missä isä oli ollut jo pitkään hoidossa, että jos haluamme nähdä hänet vielä elossa olisi korkea aika tulla mahdollisimman pian vierailulle. Vajaa tuntia myöhemmin istuimme äidin kanssa isän kuolinvuoteen ääressä, jossa hän makasi yhtä vaivaisesti huohottaen kuin minä juuri tällä hetkellä.

Ehkä näin jälkeenpäin on liian dramaattista sanoa, että
minua valtasi kuolemanpelko, mutta kyllä aika kolkolta tuntui. Pääsin jaloilleni ja laahustin ovenkarmista ja eteisen seinästä itseäni tukien ulkoilutakkini luo, jonka rintataskussa ohitusleikkaukseni jälkeen aina säilytin nitropurkkiani. Laitoin yhden tabletin kieleni alle ja istahdin olohuoneeseen keinutuoliini. Hengitys parani jonkin verran, kun nitron ohentama vereni virtasi paremmin ahtautuneen sydänläppäni ohi, jonka leikkaukseen olin jonossa Haartmaninkadun Kolmiosairaalaan. Kun yritin mennä takaisin vuoteeseen, hengenahdistus paheni välittömästi, joten palasin keinutuoliin ja laitoin toisen tabletin kielen alle.

Kolmannen tabletin jälkeen vaimo heräsi ja mittasi kuumeeni, joka oli eilisillan lievästä lämmön noususta kohonnut liki neljäänkymmeneen asteeseen. Hän käski minun heti soittaa numeroon 112 ja tilata
lääkäriambulanssi. Sen tein, noin varttitunnin myöhemmin kaksi valkotakkista miestä soittivat ovikelloamme. He tutkivat minua varsin perusteellisesti ja totesivat, että nyt tuli lähtö Malmin sairaalaan. Ambulanssissa minut sidottiin istuvaan asentoon ja laitettiin happinaamari kasvoilleni. Se helpotti oloani siinä määrin, että vaikka en voinut nähdä ulos pystyin melko tarkasti seuraamaan missä mennään. Matka kotoa sairaalaan, kun on tuttu monelta aiemmilta käynneiltä.

Perillä minut kannettiin sisään akuuttiosastolle ja riisuttiin päällysvaatteet ja paita. Lääkäri tutki minut, hoitaja antoi ruiskeen ja kiinnitti vasempaan käteeni kateetin, johon yhdistettiin tippapullo. Toinen hoitaja otti minulta sydänfilmin, ja kolmas alkoi pitkillä puutikuilla kaivaa nenääni. Se tuntui aika häijyltä ja hän sanoi, että se oli paras tapa saada näyte siitä, onko minulla influenssa. Sitten sain olla hetken rauhassa ja tarjottiin jopa ruokaa. Nakkikastiketta ja perunaa, mikä oli parhaalle maistuva
sapuska koko sairaalassa olon ajan. Näin jälkeenpäin ajatellen se johtui ilmeisesti siitä, ettei keittiö ollut kyennyt poistamaan suolan makkarasta niin kuin kaikesta muusta koko sairaalareissun ajalta tarjotusta ruuasta. Sitten tuli hoitaja, joka sanoi minulla olevan flunssaa ja joutuvan eristykseen, laittoi hengityssuojan nenälleni, käski minun pukeutua sairaalavaatteisiin ja keräsi siviilivaatteeni suureen muovipussiin. Sitten tuli veli vankka valkoinen ja kuljetti minut sänkyineni ja vaatepusseineni hissin ja pitkien käytävien kautta osasto D-nelosen huoneeseen numero yksi. Jaoin huoneen ikkunanpuoleisessa sängyssä sermin takana makaavan toisenpotilaan kanssa. Ajattelin, että oli mukava saada juttukaveri, mutta huomasin pian hänen olevan minua vielä huonommassa kunnossa ja ilmeisesti houraili, koska hänen jutuissaan ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Olin juuri ehtinyt nostaa sängyn selkänojaa hieman mukavampaan asentoon, kun huoneeseen tuli vihreäpukuinen miespuolinen hoitaja. Hän työnsi pientä metallista vaunua, jolla oli tippapulloja ja muuta kamaa. Hän sanoi olevansa lääkkeiden jakaja, ja tämän ensimmäisen pullon sisältävän Tamiflu-nimistä lääkettä, joka nujertaisi flunssani ja seuraavassa tulisi antibioottia, joka tehoaisi keuhkokuumeeseen, ja sitten tulisi vielä nesteenpoistolääkkeitä, jotka veisivät veden keuhkoistani. Hänen jälkeensä tuli hoitaja joka mittasi verenpaineeni ja otti verikokeen. Sitten tuli toinen hoitaja, hän työnsi edellään valkoista pyörillä kulkevaa tuolia, johon käski minun istua. Tuoli olikin vaaka, joka näytti minun painavan 98 kiloa. Tästäkin tuuli päivittäinen rutiini ja painoni väheni joka päivä niin, että kun viidentenä päivänä pääsin pois ja olin menettänyt kaiken ruumiiseeni kerääntyneen ylimääräisen veden painoin enää vain 91 kiloa. Kun tästä kaikesta, josta muiden päivittäisten lukuisten hoitojen ja ääkäritarkastusten lisäksi, tuli joka aamuinen rutiini oli ohi, ajattelin ottaa pienet torkut, mutta kuten mummovainaalla oli tapana sanoa: - Eihän aina käy niin kuin ajattelee. Minulla kun oli noin lääketieteellisesti ilmaisten; akuutti virtsaamisen tarve, oikein sellainen jonka me tavalliset sukankuluttajat sanomme kovaksi kusihädäksi, joten mikä auttoi. Ottaen tukea pyörillä varustetusta tippapullotelineestä laahustin huoneen vessaan hoitamaan tarpeeni pois päiväjärjestyksestä. Tästä tulikin sitten joka tuntinen rutiini niin päivin kuin öin koko sairaalaoloni ajan. Niistä tuli pitkiä päiviä ja öitä. Ensin oli vaikeata saada unen päästä kiinni, kun se houraileva kaveri kaiken aikaa höpisi omiaan ja kun viimein nukahdin, heräsin melkein heti siihen
nesteenpoistolääkkeen aiheuttamaan virtsaamisen tarpeeseen.

Kyllähän huonekaveriani hoidettiin kaiken aikaa, mutta kun hän kolmantena iltana hädissään alkoi huutaa hoitajaa painoin sänkyni vieressä riippuvaa hälytysnappia ja sanoin paikalle kiiruhtavalle hoitajalle kaverin
huutavan apua. Hän kävi katsomassa ja haki paikalle lääkärin ja hetken päästä mies vietiin kiireesti jonnekin hoitoon eikä häntä tuotu enää takaisin. Seuraavana päivänä sain uuden huonekaverin, joka heti kysyi mikä äijä minä oikein olin. Kerroin olevani eläkkeellä oleva Elintarviketyöläisten liiton toimitsija, jota sanotaan Limpuksi, hän kertoi olevansa Ilmari ja kuuluvansa Rakennnustyöväen liittoon Hän oli suurimman osan elämästään touhunnut vasemmiston ja SKP:n riveissä. Hän oli minua jonkin verran vanhempi, ja osoittautui meidän kulkeneen itse asiassa peräkkäin niitä vasemmistopolkuja. Meillä oli paljon yhteisiä tuttavia ja muistoja, joista puhumiseen aika loppui kesken, kun toisena päivänä pääsin kotiin. Päätettiin pysyä yhteydessä ja vaihdettiin osoitteita. Pari päivää kotiin pääsyn jälkeen lähetin hänelle kaksi viimeistä kirjaani ja joitakin muita tekstejä, jotka ehkä tulee seuraavaan kirjaani. Muuten tuntuu mukavalta olla elossa.

Tähän loppuun kaunis kiitos Malmin sairaalan ja erityisesti
sen osasto D-nelosen henkilökunnalle hyvästä hoidosta ja ystävällisestä kohtelusta.

LUOKKASOTA, NIIN KUIN ITSE SIIHEN TUTUSTUIN

Rodolf Lindblad, 9.4.2018

Suomenruotsalaisen äidin ja venäläisen emigrantti-isän Hangossa syntyneenä lapsena, olivat nuoruuden kosketukseni luokkasotaan varsin olemattomat. Tosin minulla on valokuvatodiste siitä miten kolmevuotiaana merimiespukuun puettuna poikasena sain konkreettisen
persetuntuman aiheeseen. Kuvassa istun nimittäin von Der Goltzin retkikunnan maihin-nousun kunniaksi pystytetyn muistomerkin graniittisen leijonan selässä. Joskus myöhemmin äitini kertoi miten hän pikkutyttönä, kun isoisä oli Leppävaarassa poliisina, näki vintin ikkunasta miten saman retkikunnan sotilaat konttasivat kuulasateessa rataa pitkin kohti Helsinkiä.

Kun isä ja äiti talvisodan alkuun asti seilasivat merellä olin mummonhoidossa. Hän ei koskaan, niin kuin siihen aikaan oli tapana, puhunut vapaussodasta vaan sisällissodasta. Syytä en tiedä, ja kun joskus 50-luvulla kiinnostuin asioista oli mummoni jo kuollut.

Sotien aikana opiskelin ulkomailla. Kävin sotalapsena suurimman osan kansakoulusta Ruotsissa. Kun palasin Suomeen ja pääsin oppikouluun, oli puheet sekä kahdeksantoista tapahtumista että talvi- ja jatkosodasta
tabu. Sen sijaan muistan vieläkin kaikki kreikkalaisten ja persialaisten väliset taistelut kuin eilispäivän. Hannibalin norsutkin tulivat tutuiksi, mutta Tiikeri- ja Sotkatankeista ei koulussa sopinut puhua. Isänmaallisuutta nostatettiin laulamalla Ateenalaisten laulua, Sotilaspoikaa ja Porilaisten marssia. Vänrikki Stoolia lähemmäksi
Suomen sotahistoriaa ei kuitenkaan päästy. Ennen kuin viidenneltä luokalta lopetin koulun olimme maailmanhistoriassa päässeet Napoleonin sotiin. Niistä puhuttaessa eräs rohkea nuori opettaja tosin vertaili Hitlerin ja Napoleonin sotaretkiä Venäjälle, mutta sen enempää kahdeksantoista tapahtumista kuin Talvi- ja Jatkosodista ei puhuttu halaistuakaan sanaa.

Kun menin verstaalle töihin niin siellä kyllä puhuttiin. Sain melkoisen rautaisannoksen niin viimeisistä sodista kuin, niin kuin työkaverit sen nimittivät, luokkasodasta. Jotkut kertoivat mitä olivat punikin pentuina kokeneet ja eräs vanhempi starbu, joka oli itse ollut mukana ja joutunut
vankileirille, omista karmeista kokemuksistaan.
Kun äijät huomasivat, että olin kiinnostunut, sain kuulla paljon tarinoita. Sitten minulle lainattiin kirjoja työväenliikkeen historiasta ja Marxin opeista, ja kun vielä totesin, etteivät työnantajat aina ole kovin reiluja, kasvoi minusta pikkuhiljaa ammattiyhdistysaktiivi ja myöhemmin
myös SKP:n jäsen. Kun puolueen piirikoulussa opiskeltiin Tuure Lehenin Työväenluokan maailmankatsomusta ja minä vähän kokeneempana opiskelijana sain kokeesta täydet pisteet, löysin itseni vuonna 1959 puolueen palkkalistoilla Helsingin ja Uudenmaan piirin
ruotsalais-sihteerinä. Siihen aikaan oli piirin rullissa, ellen vallan väärin muista lähes pitkälti kolmattasataa paikallisosastoa. Kun aloin kiertää niissä kuulin paljon tarinoita kahdeksantoista tapahtumista.

Virallinen historiankirjoitus puhuu paljon punaisesta terrorista. Siinä oli kuitenkin kyseessä melko harnoista yksittäistapauksista, jossa sorretut kostivat väärällä tavalla, mutta tarinat valkoisen puolen sodan jälkeisestä järjestelmällisestä ja - voisi oikeutetusti käyttää sanontaa virallisesta -terrorista olivat pöyristyttäviä.
Google faktaa sisällissodasta ja löysin seuraavia lukuja jotka osoittavat väitteeni todeksi: Sodassa kaatui 5199 punaista ja 3414 valkoista. Murhattiin ja teloitettiin 7370 punaista ja 1424 valkoista. Vankileireissä kuoli 11652 punaista ja 4 valkoista. Lisäksi lasketaan 1757 punaisen ja 46 valkoisen kadonneen.

Kun Balkanin sotien yhteydessä siunailtiin serbien ja kroaattien julmuuksista ja vankileirien kauheuksista totesin, että tällaista tapahtui Suomessakin vuonna 1918. Perheen nuoriso ei uskonut, joten kehotin heitä tutustumaan asioihin lukemalla, ja aloittaa vaikka Väinö Linnan Pohjantähtitrilogiasta. Ettei totuus unohtuisi kannattaisi Linnan kirjat määrätä oheislukemiseksi Suomen historiaa opetettaessa.

Näin jälkeenpäin minusta tuntuu, että me vasemman laidan kulkijatkin silloin suhtauduimme vanhoihin punakaartilaisiin samalla tavalla kuin sotaveteraanienkin juttuihin. Käännettiin katse sisäänpäin ja huokaistiin
hiljaa mielessämme: - Taas tuo jauhaa sitä samaa vanhaa vaikka tässä olisi tärkeämpääkin pu-huttavaa.
Juhlapuheissa heitä sitten kyllä kehuttiin. Porvarit sotaveteraaneja ja vasemmisto punakaartilaisia ja vakaumuksensa vuoksi linnoissa ja keskitysleirissä viruneita.

Nykyisin, kun nuoret kirjailijat tarttuvat rohkeasti kipeisiinkin asioihin, ovat vanhat punakaartilaisetkin saaneet ainakin postuumin kunnianpalautuksen ja hyvä niin. Itsekin pidin eräänä vappuna puheen Dragsvikin punaisten muistomerkillä. Muistan, että tämän puheen punaisena lankana oli kunnioitus paaden alla lepääville tovereille, jotka aikoinaan panivat alulle maamme kehittämisen sellaiseksi hyvinvointivaltioksi kuin se tänä päivänä on.


Suomen heimot, onko niitä?

Rodolf Lindblad, 19.3 2018

Kannattaisi ehkä lisätä otsikkoon vielä sanan enää, sillä minusta tuntuu, että heimo-ominaisaisuksilla kehuminen ja haukkuminen on siirtynyt sterotyyppisten myyttien joukkoon kuteen: Sutkit karjalaiset, kierot savolaiset, hitaat hämäläiset, pirulliset porilaiset, jäyhät pohjalaaset, leveet hurrit jne. joukkoon. Minusta ainakin tuntuu, että nykysuomalaisten identtiteettejä ovat muokannut ennemmän asumisympäristöt, ammatit ja murteet kuin vanhat heimositeet ja ominaisuudet. Murteet tuntuvat tosin nekin olevan vähenemään päin kun televisio pyrkii tasapäistämään suomalaisen puhekielen, mutta jos tarkalla korvalla kuuntelee niin kyllä se murteen pukinsorkka aina kirjakielen joukossa vilahtaa.

Tähän kohtaan sopinee pieni kielellinen kompa; miksi kottikärryjä sanotaan kirjakielellä? No tietenkin ennakkorattaiksi! Otettihan siellä duunissa joskus kottia eli förskottia mikä kirjakielellä on ennakkoa.

Poikkeuden näistä pohdinnoista muodostavat pienehköt väestöryhmät joissa heimositeet ovat säilyneet kuten: Saamet, Koltat ja Romaanit eli Mustalaiset, joissa minulla on ollut paljon tuttavia ja jopa kavereitakin ihan Haagertin Kallea myöten.

Niin ja luetaanhan meidät suomenruotsalaisetkin ainakin persujen joukossa joutavaksi pienryhmäksi, sanottakoon sitten perustuslaissa tästä asiasta mitä tahansa.

Vallassaolijat ja sinne pyrkivät ovat aina yrittäneet jakaa alueita omien etujensa mukaisesti. Viimeisin, ja varsin juonikas sellainen, ovat Kepun ajamat sotemaakunnat. Vanha Maalaisliittohan pyrki kaupunkeihin muuttumalla Kepuksi, mutta mihin vanha pukki sorkistaan ja sarvistaan pääsisi lupasipa miten paljon villoja tahansa, Kokoomuksen laariinhan ne pinnat ropisivat, ja kun kikka kakkonen ei onnistunut oli siirryttävä konsti kolmoseen eli vanhan Maalaisliiton bravuurpeleihin lehmänkauppoihin: Annetaan kokoomuslaisille vallinnanvapauden ja otetan meille ne sotemaakunnat, joissa on paljon helpompaa saada vallankahvasta kiinni kuin kaupungeissa…

Näin kulkivat ajatukset Kepun puoluetoimistossa kun mielikuvitukseni kärpänen istui kuulolla sen katossa.

Vanha kansa sanoo, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Toivottavasti se ei kuitekaan ylitä sitä kriittistä massaa joka päästäisi tämänkin katalan juonen toteutumaan.


TAVATAANKO SYKSYLLÄ

Leif Söderlund, runo 20.09.17

Sanat:
tähtihistoriasaaritutkijakaikutiibetoppipoikanollaoraakkeliristiriita

Tavataanko syksyllä, kysyttiin
-minä annan sanat, sanoi Maippi
kirjoitatte vaan kaikki
ja pitkin kesää:
kuinkas ollakaan, pelkäsimme, meitä mollataan

mutta sitten tuli kiire ja ryhtiliike:
Tiibetin tutkija, siis tuo Lindblad, kuin oraakkeli ynnä minä, oppipoika Nolla kalliolla

korkealla istuimme
jalkojamme lepuutimme
oltiin noustu Tiibetin mäkeä kaukana oli kavala maailma
herähti kielelle makea sylki
mielin ristiriitaisin
kuuntelimme kaikuja historian ja tuijotimme tähtiin
Mars Saturnus nähtiin ja
saarista Saimaan haaveilimme

Tutkija Lindblad ja minä oppipoika

KEVÄT


Jukka Luukkonen, 27.4.2016

Kevät alkaa leskenlehden näkemisellä. Vai alkoiko se jo kevätpäivänseisauksen aikoihin? Kenties jo maaliskuun ensimmäinen päivä. Monena keväänä aviisit kirjoittavat ja torikansa huokaa; kevät on peruttu. Luntaräntää sataa, tuulee
ja on kylmä. Länsi-Suomen, Pohjanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan joet tulvivat kevään merkiksi. Leino kirjoitti; Lapissa kaikki, kukkii nopeasti...Siellä varmaan kevätkin kukkii nopeasti ohi. Yksi keväinen asia siellä kyllä on kukkinut kauan, monen monituista kevättä. Ihan kukkaan asti se ei ole ehtinyt, mutta terälehtiä se kasvattaa joka vuosi. Vuotoksen allashanke.

Nyt sitten on tehty Kemijoki Oy:n ja ko. firman rahoittama tutkimus, jossa määritellään, että Vuotos on pakko rakentaa, koska vain se, estäisi Ounasjoen ja Kemijoen yhtymäkohdan mahdollisen suurtulvan, joka mahdollisesti aiheuttaisi koko Rovaniemen hukkumisen, mahdollisesti ison alueen lähiseutujakin ja siten mahdollisesti aiheuttaisi suurtuhoa ja tietenkin suurtyöttömyyttä. Mahdollisesti muutakin. Mahdollisesti. Hukkuuko Ounasvaaran hyppyrimäkikin? Pitkän tähtäimen ennusteen mukaan, seuraava suurtulva olisi sinne tulossa noin 200 vuoden kuluttua. Siis mahdollisesti.

Jostain olen ollut lukevinani ja mahdollisesti kuullut radiosta, mahdollisesti myös nähnyt näköradiosta, että maapallon ilmasto mahdollisesti lämpenee. 2100-luvulla napapiirin yläpuolinen ilmasto olisi lämmennyt keskiarvoltaan 5-7 astetta. Pohjoisnapajäätikkö on suurelta osaltaan sulanut. Ja kauhuskenaariot arvioi, että kun jäätiköt sulavat riittävästi, makea vesi syrjäyttää suolaisen veden pohjoisella pallonpuoliskolla ja se taasen saa golfvirran kääntämään reittiään, jopa suuntaansa. Kanariansaarten hiekkarannat muuttavat Grönlantiin.

Kuinkakauan vuosissa kestää se aika, kun Suomenkin pohjoisessa ei huomata kevään tuloa, kun ei ole tulvia? Maissia kasvatetaan kuivatuilla aapasoilla tunturien laaksoissa. Lakka on kuollut sukupuuttoon, eikä kukaan saa päänsärkyä suopursusta.

Tulvathan johtuvat tuntureille ja maastoon sataneesta vedestä, joka talven olomuotona on lumi, jonka kevät sulattaa nopeasti vedeksi, joka pyrkii mahdollisuuksien mukaan alaspäin, mutta joka ei pääse, kun esteenä on jokeen pakkautunut jääpato. Kun ei ole lunta, ei jäätä ja kun edelleen maapallon sademäärä on vakio, se vesi pääsee vapaasti kulkemaan alavirtaan. (tosin 100 vuoden päästä maapallolla sataa enemmän kuin nykyään). Koskimelojilla on ainainen kesä ja jokien rannoilla on ympäri vuoden normikevään ensimerkit. Leskenlehdet, valkovuokot, sinivuokot ym. kaunistukset kukkivat ympäri vuoden.

Muttase golfvirta. Sen suunnan kääntyminen kauhistuttaa, niitä kaunistuksia, kukkia ei täällä sitten olekaan. Muutama tuhat vuotta kai siihen taas menee, kun hautakalmistojemme päältä on 500m korkea jäävuori sulanut. Ensimmäinen uuden kevään merkki silloin on kai jääkukka. Toivotaan, että Posivan säteilyluolasto Eurajoella kestää senkin jälkeen vielä sen 200 000 kevättä.

Onneksi vielä ei olla niin pitkällä. Meidän kevät alkaa edelleen leskenlehdellä, sinivuokolla ja valkovuokolla. Ja lapion pistolla kasvimaan multaan.

Mikä media?

Rudolf Lindblad
Mediahan on uudissana, joka suomeksi voinee parhaiten kääntää tiedotuskanavaksi, eli tavaksi millä ajatuksensa tai tarpeensa tuo toisten tiedoksi.

kiljuen ilmoitimme ympäristössä oleville aikuisille olevamme jotakin vailla. Pikkuhiljaa opimme sanoja, joilla täsmennämme tarpeemme ja tunteemme, sekä
ilmaisemaan ja ymmärtämään omien ja toisten ajatuksia.

kanssa Hangon ainoassa elokuvateatterissa katsomassa Disneyn piirrettyä mikkihiirikuvaa ja teini-ikäisenä sodan jälkeen olin varsinainen elokuvien suurkuluttaja. Nykyisin katselen elokuvia etupäässä televisiosta, joka tänä
päivänä taitaa olla Suomen suosituin media.

Kännykkäkaupan myyjä katsoi minua hieman säälien, kun entinen luurini lakkasi toimimasta ja ainoa vaatimus uudelle oli, että sellainen jolla voi soittaa. Minun ykkösmediat ovat edelleen kirjat ja lehdet. Niiden lukemisen lisäksi olen kirjoittanut juttuja, kolumneja ja pakinoita ja jopa runoja varsin moneen lehteen. Kirjojakin on tullut tehtyä.Tähän mennessä kolme pakinakirjaa ja yksi runokirja.


Radio on minulle ollut varsin läheinen media. Sitä kuuntelen aika paljon, nykyisin etupäässä autoradiosta, ja olen jopa tehnyt ohjelmia lähiradioon. Aloitin lakkoradiolla, josta myöhemmin kehittyi elintarvikealaa yleensä käsittelevä Leipäpuu ja myöhemmin tein Stadin vasemmistoa ja eläkeläisohjelmaa. Ohjelmien teko oli lopetettava, kun järjenjuoksu hidastui eikä mikki oikein tykkää empimisestä ja pitkistä tauoista.

Yksinkertainen media, jonka opin käyttämään jatkuvaa kolmivuoroa käyvän tehtaan pääluottamusmiehenä, oli ilmoitustaulu. Neuvottelut työnantajan kanssa käytiin yleensä iltapäivisin ja kun kerroin iltavuorolaisille mitä oltiin sovittu, niin juttu oli siirtyessään vuorojen välillä usein muuttunut siinä määrin, että seuraavan päivän aamuvuoro usein kysyi mitä helvettiä minä taas olin sopinut. Lopulta aloin aina heti kokousten jälkeen kirjoittaa ilmoitustaululle mistä oli puhuttu ja mitä sovittu. Nykyisin meillä on kotonakin keittiössä ilmoitustaulu, johon kiinnitämme lappuja asioista. joita on määräaikana hoidetteva.

Media jota tungetana lähespäivittäin postiluukusta on erilaiset ilmaislehdet ja mainoslehtiset. Kun eläkkeellä on aikaa niin tuleehan ne aika usein selailtuakin, ja tulihan sitä työelämässä jaettua ja tehtyä jos jonkin-laisia mainoksia. Eräs mieleeni jäänytmainos oli nopeasti oivallettu ja tehty vaalimainos 60-luviun alussa jolloin olin puoluehommissa. Meillä oli ehdokkaana Gösta Rosenberg, ja kiersin hänen kanssaan ruotsinkielisillä alueilla monissa tilaisuuksissa, ja levitin hänen mainoksiaan monelle ladonseinillekin. Svanska folkpartietillä oli yleismainos jossa kansallispukuun pukeutunut mies kohotetulla hatullaan osoitti tekstiä “Svens-kar upp till val”. Minä naulasin siihen kohtaan mihin hattu osoitti valkoisen A-nelosen joka isoilla mustilla kirjaimilla kehoitti “Rösta på Gösta”. Mainos taisi olla tehokas, koska Rosenberg pääsi eduskuntaan ja minä Huusiksen palstoille kierona politrukkina.